Venäjä ja Kiina uudessa maailmanjärjestyksessä – Aleksandr Duginin ja Jiang Shigongin teorioiden tarkastelua

Venäjä ja Kiina uudessa maailmanjärjestyksessä – Aleksandr Duginin ja Jiang Shigongin teorioiden tarkastelua

Uuden maailmanjärjestyksen muotoutuessa geopoliittisen suuren pelin ja maailmantalouden ”täydellisen myrskyn” silmässä, myös lännen konservatiivit joutuvat miettimään, mitä oikein on tulossa. Jonathan Culbreath on uskaltautunut tarkastelemaan venäläisiä ja kiinalaisia teorioita moninapaisesta maailmanajasta The European Conservative– lehdessä.

Hän kertaa lähihistoriaa ja tunnustaa, että toisen maailmansodan jälkeen, Yhdysvallat alkoi voitonhuumaisena muokkaamaan maailmaa omaksi kuvakseen. Liberaalidemokratian voitto akselivalloista merkitsi uutta vaihetta historiassa. Neuvostoliiton kaaduttua, amerikkalainen ideologia ja poliittinen muoto sekä talousjärjestelmä, jonka se oli perinyt brittiläiseltä edeltäjältään, pyrki globalisoitumaan. Elettiin amerikkalaisen hegemonian yksinapaista aikaa.

Taloudellinen kehitys kaikkialla maailmassa tapahtui uuden hegemonin luomien instituutioiden määrittelemien ehtojen mukaisesti. Jopa Venäjän ja Kiinan kaltaisten suurten maiden oli tässä vaiheessa pelattava lännen sääntöjen mukaan. Monille tämä globaalin mittakaavan kapitalismi näyttäytyi ”amerikkalaisena kolonialismina”, Culbreath sentään myöntää.

Sittemmin Kiina on noussut toiseksi suurimmaksi supervallaksi ja maailman suurimmaksi taloudeksi. Toisin kuin lännessä odotettiin, markkinaistuminen ja avautuminen maailmalle ei johtanutkaan Kiinan ideologiseen liberalisoitumiseen, vaan mahdollisti sen, että Pekingistä tuli lännen hegemonian merkittävin haastaja.

Vaikka Venäjän talouden elpyminen Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ei ole ollut Culbreathista yhtä vaikuttavaa kuin Kiinan, Venäjästä on tullut kriittinen energian lähde suurelle osalle läntistä ja muutakin maailmaa. Kuten viimeaikaiset tapahtumat ovat selvästi osoittaneet, Venäjä omaa myös geopoliittista vipuvoimaa, joten Kiinan lailla sekin on merkittävä kilpailija angloamerikkalaiselle vallalle.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, Venäjä ajautui Boris Jeltsinin presidenttikaudella kaaokseen. Siirtyminen sosialistisesta suunnitelmataloudesta kapitalistiseen markkinatalouteen ja liberaalidemokratiaan johti inflaatioon ja niukkuuteen, johon oli syynä lännen uusliberalistisen talousshokkiterapian nopeutettu soveltaminen idän suurvallassa.

Sittemmin, presidentti Vladimir Putinin hallintovuosina, Venäjä on integroitunut vaikuttavalla tavalla uudelleen maailmanmarkkinoille, mikä perustuu pääasiassa sen tärkeiden luonnonvarojen suureen määrään. Tämä on johtanut talouden voimakkaaseen elpymiseen. Lännen harjoittama halveksunta on synnyttänyt Venäjällä myös uusia ideologisia suuntauksia.

Culbreath arvioi, että Venäjän tavoite on tulla – ilman lännen apua – ”jälleen suureksi ja itsenäiseksi sivilisaatioksi, jonka juuret ovat uudessa tietoisuudessa Venäjän poliittisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta ainutlaatuisuudesta”.

Vaikka Venäjä ja Kiina vastustavat länsimaista yksinapaisuutta hyvin samansuuntaisesti, on suurvalloissa tarkasteltu syntymässä olevaa moninapaista maailmaa eri tavoin. Erilaiset olosuhteet ovat vaikuttaneet myös ideologioihin, joita on syntynyt Venäjän ja Kiinan maaperällä.

Culbreath nostaa esimerkeiksi Aleksandr Duginin ja Jiang Shigongin, joiden teorioiden kautta voidaan ymmärtää nyky-Venäjän ja -Kiinan erilaisia ideologisia muodostelmia.

Aleksandr Duginin euraasialainen ideologia

Politologi Aleksandr Dugin on muotoillut uutta venäläistä ideologiaa ”moninapaisuuden” viitekehyksessä. Hänen ajatusvyyhtinsä, joka sijoittuu ”neljännen poliittisen teorian” yleisotsikon alle, pyrkii visioimaan globaalia tulevaisuutta venäläisestä – tai laajemmin euraasialaisesta – perspektiivistä, länsikeskeisen yksinapaisuuden jälkeisessä maailmassa.

Angloamerikkalaisen järjestelmän jälkeen, maapallo jakaantuu Duginin näyssä useisiin ”suuriin tiloihin”, joilla on omat, ainutlaatuiset poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset järjestelmänsä. Tässä Dugin seuraa nimenomaisesti saksalaisen Carl Schmittin teoriaa Großraumista, suuresta tilasta, joka on myös John Mearsheimerin ja muiden tutkijoiden edustamien kansainvälisten suhteiden ”realististen” teorioiden perustana.

Moninapaisen maailman teoriastaan, Dugin katsoo olevansa velkaa amerikkalaiselle politiikan tutkijalle Samuel P. Huntingtonille, joka kirjoitti kiistanalaisen teoksensa The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys”), vastalauseena Francis Fukuyaman voitonriemuiselle teesille ”historian lopusta”.

Dugin yhtyy Huntingtonin väittämään, jonka mukaan kylmän sodan päättyminen ei merkinnytkään liberaalidemokraattisen hallintomallin ja siihen liittyvien taloudellisten ja kulttuuristen muotojen voittoa muusta maailmasta. Pikemminkin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksinapaisen järjestelmän romahtaminen vain tasoitti tietä moninapaisen maailman synnylle, jossa itsenäisistä sivilisaatioista tulisi maailmanhistorian uusia toimijoita ja mahdollisten uusien konfliktien aiheuttajia.

Monsivilisationaalinen maailma on nyt syntymässä yksinapaisuuden jälkeisenä aikana, väistämättömänä seurauksena amerikkalaisen hegemonian hylkäämisestä ja yksinapaisen maailman hajoamisesta kokoelmaksi sivilisaatiovaltioita, jotka pyrkivät suvereniteettiin omissa poliittisissa, taloudellisissa ja kulttuurisissa kehyksissään.

Duginin idealistisessa ajattelussa, venäläisen moninapaisuuden pyrkimyksenä on, paitsi nostaa omaa geopoliittista päätään, myös vapauttaa maailman orastavat sivilisaatiot Afrikassa, Intiassa, Kiinassa, Etelä-Amerikassa ja muualla, amerikkalaisen globalismin hyökkäyksiltä ja antaa erillisille sivilisaatioille itsenäinen päätäntävaltansa.

Toisaalta Duginin kriitikot ajattelevat hänen silti puoltavan Venäjän johtavaa asemaa uudessa järjestyksessä. Ehkä hänen vanhoilla kirjoituksillaan on vaikutusta siihen, että joillekin duginilainen eurasianismi näyttäytyy reaktionäärisenä versiona amerikkalaisesta neokonservatismista.

Jiang Shigong ja kiinalainen globaalisuus

Kiinan markkinaistuminen 1980-luvulla, uudistumisen ja avautumisen aikana, noudatti hyvin erilaista kehityskaarta kuin Venäjän, Culbreath esittää. Venäjän talouselämä joutui kokemaan ääriliberaalin ”shokkiterapian”, josta se ei ole vieläkään täysin toipunut, mutta Kiinan markkinakommunismi mahdollisti sen talouden tuottavuuden kasvun jyrkän kiihtymisen, minkä ansiosta Kiinasta tuli muutamassa vuosikymmenessä yksi maailman rikkaimmista valtioista.

Vaikka tyypilliset länsimaiset kertomukset Kiinan uudistuksista ja avautumisesta Deng Xiaopingin johdolla, kuvaavat sitä irtiottona aiemmasta maolaisesta visiosta Kiinan sosialismista, on olemassa toinenkin katsantotapa, joka näkee tämän Kiinan historian aikakauden paluuna marxilais-leniniläiseen tieteelliseen lähestymistapaan, jota Mao Zedong itse kannatti.

Tämän tulkinnan mukaan, kapitalismi itsessään täyttää tietyn tarkoituksen historian etenemisessä kohti sosialismia ja kommunismia. Vladimir Leninin kirjoitukset ovatkin täynnä tämän perusmuistutuksen toistoa: sosialismi itsessään on riippuvainen kapitalismista tuotantovälineiden kehittämiseksi, Karl Marxin selventämien kapitalistisen kehityksen lakien mukaisesti.

Kiinan uudistuspolitiikka oli ristiriidassa Venäjää ruhjoneen ”shokkihoidon” kanssa. Sen sijaan, että kaikki hinnat olisi vapautettu kerralla, kommunistinen johto päätti vapauttaa hintoja asteittain oman järjestelmänsä puitteissa. Tämä varovaisempi lähestymistapa markkinoitumiseen antoi keskuskoneistolle mahdollisuuden valvoa uudistusta ja jopa edistää uusien markkinoiden ja tuotantoalueiden luomista – sillä huomattavalla vaikutuksella, että Kiinassa vauraus alkoi kasvaa.

Kiinaan alkoi virrata pääomia myös lännestä, mikä vaikutti sen nousuun seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana, amerikkalainen Culbreath muistuttaa. Kiinasta tuli länsimaiden ulkoistetun tuotannon ensisijainen kohde, mikä muutti sen superteolliseksi ”maailman tehtaaksi”. Kiinasta tuli paitsi täysin integroitunut globaalin yhteisön jäsen, myös maailman halpojen kulutustavaroiden ja ”raskaampien” tuotteiden, kuten teräksen, päätuottaja. Tietyllä tavalla koko maailmasta tuli riippuvainen Kiinasta.

Kiinan muutosprosessi on synnyttänyt erityisen ideologisen käsityksen sen roolista maailmanhistoriassa. Presidentti Xi Jinping ilmentää tätä ideologiaa hallintofilosofiassaan. Xin ajattelutavan arvovaltaisin selitys ja puolustus on Culbreathin mukaan peräisin Jiang Shigongilta, joka on Pekingin yliopiston arvostettu valtiosääntöoikeuden tutkija.

Osa Jiangin teksteistä on julkaistu englanniksi Reading the China Dream -sivustolla, yhdessä muiden merkittävien Kiinan nykyaikaisen kehityksen tutkijoiden esseiden ja puheiden kanssa. Jiang Shigong selittää Xi Jinpingin ajatuksia – tai laajemmin kiinalaisen sosialismin ideologiaa – ja luonnehtii sitä marxilaisin termein ”luonnolliseksi ideologiseksi päällysrakenteeksi, joka täydentää Kiinan sosialismin aineellista perustaa”.

Jiang kiistää yleisen tulkinnan, jossa Mao Zedongin ja Deng Xiaopingin aikakausien välillä yritetään nähdä ristiriita. Hän kuvaa historiallista kehitystä Maosta Dengiin ja Xi Jinpingiin pikemminkin jatkuvana ja johdonmukaisena evoluutiona, jossa on kolme vaihetta: Maon aikana Kiina ”nousi ylös”, Dengin aikana siitä ”tuli rikas” ja Xin aikana avaruuteenkin kurkottavasta kansantasavallasta ”on tulossa vahva”.

Aivan kuten venäläinen Aleksandr Dugin omassa moninapaisuuden teoriassaan, myös Jiang esittää kiinalaisen sosialismin ideologian radikaalina vaihtoehtona Fukuyaman teoretisoimalle amerikkalaisvaltaiselle historian lopulle. Jiang yhtyy Duginin ja muiden moninapaisuuden teoreetikkojen näkemykseen länsimaisen maailmanherruuden ja kapitalismin lopusta.

Jiangin suhtautuminen globalisaatioon kuitenkin eroaa Duginin asenteesta, koska globaalisuus on niin keskeisessä asemassa hänen narratiivissaan Kiinan kehityksestä. Jiang uskoo, että Kiinan ainutlaatuinen asema kansainvälisessä järjestelmässä antaa sille erityisen vastuun koko ihmiskunnasta, joka ei rajoitu pelkästään Kiinan rajojen sisäpuolelle.

Kiinan noustua maailman toiseksi suurimmaksi taloudeksi, maa on nyt maailman näyttämön keskipisteessä, eikä se voi Jiangin mielestä sivuuttaa velvollisuuksiaan muuta maailmaa kohtaan keskittymällä vain omaan kohtaloonsa. Kiinan on ”tasapainotettava suhteensa maailmaan ja yhdistettävä sosialismin rakentaminen kiinalaisin piirtein koko maailman kehitykseen ja osallistuttava aktiivisesti globaaliin hallintoon”.

Jiang Shigong näkee maailmanhistorian etenemisen pienemmistä poliittisista yksiköistä kohti suurempia konglomeraatteja, eli imperiumeja, jotka huipentuvat viimeisimpään ”maailmanimperiumin” vaiheeseen, jota tällä hetkellä johtaa Yhdysvallat.

Historian peruuttamaton suunta tässä kertomuksessa on kohti ”asioiden universaalia järjestystä”. Jiangin sävy on lähes fatalistinen: jokainen maa, Kiina mukaan lukien, joutuu väistämättä osallistumaan tämän maailmanimperiumin rakentamiseen.

Näin ollen Jiangin tulkinta moninapaisesta maailmasta ei ole paluuta alueellisten sivilisaatioimperiumien aikakauteen, vaan kamppailua taloudellisen ja poliittisen johtoaseman haltuunotosta maailmanimperiumin toteutumisen jälkeen.

Tämä on muunnelma klassisesta marxilaisesta luokkataistelun skeemasta, jossa Kiina itse näyttelee epäsuorasti proletariaatin roolia, joka kamppailee porvaristoa vastaan, jota Amerikka puolestaan personoi. Johtoaseman valtaaminen lännen kapitalisteilta on todellisuudessa globaalin ”proletariaatin diktatuurin” perustamista.

Jiang ei epäröi vihjata, että Kiinan omat pyrkimykset ovat juuri tähän suuntaan, varsinkin kun näyttää siltä, että ”elämme kaaoksen, konfliktien ja massiivisten muutosten aikakautta, jolloin maailmanimperiumi 1.0 [eli Yhdysvaltojen globaali imperiumi] on rappeutumassa ja romahtamassa”.

Jiangin kirjoituksia voi tulkita niin, että hänestä Kiinan vastuulla on ottaa johtava asema ”maailmanimperiumi 2.0:ssa”, jotta kaikkien kansojen kehitystä voidaan helpottaa, yli sen yksipuolisen kapitalistisen kehitysmallin, joka on hallinnut länsikeskeistä järjestelmää.

Moninapaisuudella on edelleen merkitystä tässä vaiheessa, Kiinan rohkaistessa kaikkia kehittyviä maita avaamaan omat tiensä modernisaatioon. Kuten Xi Jinping on esittänyt, Kiina tarjoaa ”uuden vaihtoehdon muille maille ja kansakunnille, jotka haluavat nopeuttaa kehitystään, säilyttäen samalla itsenäisyytensä”.

Jiang toistaa ja kehittää tätä ajatusta väittäen, että Kiinan pyrkimyksenä ei ole pakottaa muita maita noudattamaan yhtä ainoaa talouskehityksen mallia, kuten länsi on tehnyt, vaan nimenomaan helpottaa niiden kehitystä omien alueellisten polkujensa mukaisesti, jotka määräytyvät niiden omien paikallisten poliittisten ja kulttuuristen rajoitteiden mukaan.

Huolenpito alueellisten talouksien kehittämisestä osoittaa myös Kiinalle luonteenomaista ”kommunistista luottamusta” koko ihmiskunnan kehityspotentiaaliin, ja näin ollen sen pyrkimykset ovat selvästi yleismaailmallisia ja kosmopoliittisia, eivätkä pelkästään nationalistisia.

Globaalisuus, tai universaalisuus, on edelleen avainasemassa Kiinan käsityksessä itsestään ja historiallisesta kohtalostaan, mikä vastaa paitsi sen nykyistä kommunistista ideologiaa, myös klassista kungfutselaista kosmologista konseptia nimeltä tianxia (天下), eli ”kaikki taivaan alla”.

Culbreathin johtopäätökset

Aleksandr Dugin visioi maailmanjärjestystä, jota määrittelevät useat itsenäiset sivilisaatiot. Tämä näkemys on yhteensopimaton universaalin maailmanjärjestyksen kanssa (ellei Duginkin sitten todellisuudessa haluaisi, että Russki mir, ”venäläinen maailma”, hallitsisi tavalla tai toisella lopulta koko planeettaa?).

Jiang Shigongin katsannossa vastaavaa järjestystä johtaa ”yksi universaali, mutta hyväntahtoinen suvereeni, jonka tarkoituksena on antaa hänen kaitselmuksensa alaisuudessa oleville erilaisille kansoille mahdollisuus tavoitella hyvinvointiaan omien erillisten kehityspolkujensa mukaisesti”.

Siinä missä Duginin visio moninapaisen maailman kutakin sivilisaatiota johtavasta poliittisesta yksiköstä yrittää lähes hegeliläiseen tapaan sulattaa yhteen esimodernien valtioiden eri piirteitä, Jiangin visio seuraavasta maailmanjärjestyksestä onnistuu sulattamaan jopa globaalisuuden kaiken kattavaan kungfutselaiseen kommunismiin.

Venäjällä ja Kiinalla on oma merkittävä roolinsa niiden ideologisten tai teoreettisten parametrien määrittelyssä, joiden puitteissa kaikkien maiden on pohdittava kysymystä tulevaisuudestaan maailmanhistorian laajemmissa suuntauksissa. Tämä tarkastelu ylittää perinteisten poliittisten ideologioiden rajat.

Kysymys siitä, millaiseksi ”historian lopun” jälkeinen maailma muotoutuu, koskee kaikkia. Tästä syystä Yhdysvaltojen yksinapaisuutta vastustavissa maissa, kuten Venäjällä ja Kiinassa, muotoillut poliittis-filosofiset teoriat moninapaisuudesta, on otettava Culbreathin mielestä vakavasti.

https://markkusiira.com/2023/01/05/venaja-ja-kiina-uudessa-maailmanjarje...

Markku Siira